Kurpitsakivaa

Syksy tuli ja kurpitsat sen mukana. Minulla on kaksijakoinen suhtautuminen kulutusjuhliin. Inhoan kerskakulutusta, rakastan juhlia. Niinpä toivotan toisaalta Halloweenin tervetulleeksi suomalaiseen kulttuuriympäristöön, toisaalta irvistelen kauppojen kertakäyttöisille muovikoristeille, naamiaisvärmeille ja pelkän rasvan makuisille suklaille.

Näkyvin Halloween-juttu on tietenkin kaiverretut kurpitsat. Niitä olen ilokseni saanut tehdä jo jonkin tapahtuman yhteydessä lukioaikoina. Tiesin siis suunnilleen, mitä tehdä, kun siskontyttö tuli yökylään ja oli syytä keksiä jotakin tekemistä, joka sopii sekä kouluikäiselle että nelivuotiaalle. Yhden kurpitsan olin saanut "omalta" kasvimaalta, eli kaupungin vuokraviljelypalstalta, jota tänä kesänä hoiti lähinnä sukulaisperhe meidän keskittyessämme viljelemään tuoretta perheenjäsentä. Toisen kurpitsan ostin proosallisesti Prismasta.

Käytin siis pitkän tovin iltapäivästä kurpitsan tyhjentämiseen siemenistä ja rihmastoista ja sen jälkeen lihan kaivelemiseen talteen. Kurpitsa on kovaa. Hommaan suositellaan jäätelökauhaa, mutta sellaista meiltä ei tähän hätään löytynyt. Käytin veistä ja lusikkaa, veistä ja lusikkaa, lusikkaa ja veistä. Hidasta. Tylsää. Sitten muistin kesällä näkemäni videon siitä, miten vesimelonin saa helposti mössöksi, jonka voi vain kaataa ulos kuoresta. Tartuinkin siis sähkövatkaimeen, mutta kiinnitin siihen vain yhden terän. Toimii! Nopeaa ja helppoa ja kurpitsakin on tämän jälkeen kätevänä muhjuna jatkokäyttöä varten.

Päätin kokeilla kurpitsapiirakkaa, vaikka olinkin melko skeptinen konseptin suhteen. Valitsin arvalla tämän ohjeen. Reseptissä kurpitsat pitäisi keittää suurehkoina paloina ja soseuttaa sen jälkeen. Itse jouduin edellä mainituista syistä improvisoimaan. Panin kurpitsamössön ja tilkan vettä mikroaaltouuniin noin kymmeneksi minuutiksi. Vaikutti kypsyvän oikein hyvin. Käytin tavaran vielä blenderissä, mutta se ei välttämättä olisi ollut edes tarpeen. Inkivääriä täytteeseen ei ollut kaapissa, joten jätin sen vain pois. Muuten noudatin kerrankin ohjetta.

Unohdin taas tomusokerikoristelun. Kuvitelkaa se.

Ihan hyväähän tuosta tuli. Kaneli maistuu mukavasti. Täyte on rakenteeltaan miellyttävän pehmeää ja höttöistä ja sen miedosta mausta tulee mieleen mummulassa lapsena syöty uunijuusto, mikä ei ole ollenkaan ikävä mielikuva.

Yövieras saapui ja päästiin lyhtyjä väsäämään. Annoin lasten ensin suunnitella paperille haluamansa kasvot kurpitsalle. Sitten siirryttiin piirtämään tussilla kurpitsan kylkeen. Tämä kannattaisi tehdä vesiliukoisella tussilla, mutta koska sellaisia ei ollut, käytettiin spriiliukoista. Sekin noin sivunmennen sanoen irtoaa kurpitsasta ihan hyvin. Lasinpesuaineella.

Kahdeksanvuotias on jo hyvinkin näppärä sormistaan, mutta tasapuolisuuden ja varmuuden vuoksi (ja siksi, että se on kivaa, köh) päätin kuitenkin hoitaa leikkelyhommat ihan itse. Siispä veitsi käteen ja leikkaamaan piirrettyjen rajojen mukaan. Isomman taiteilijan piirtämän naaman pystyi kaivertamaan sellaisenaan, pienemmän tekemät piirteet olivat niin pikkuiset, ettei niihin veitsi taipunut, joten piirsin samanlaiset vähän suurempina ja leikkasin sitten. Lopputulos oli varsin hauska ja lapset tykkäsivät.

Ensi vuonna uudestaan. Tai kuun lopussa. Parempia kurpitsareseptejä saa vinkata! Erityisesti makeat leivonnaiset tekevät kauppansa.

No nyt on pullaa.

Hyvää PULLAA!

Aina välillä täytyy leipoa pullaa. Se on hyvää. Se säilyy pakastimessa hyvänä. Se on hyvä hätävara yllättäville kahvivieraille. Ja pullataikinasta on moneksi.

Ensin täytyy kuitenkin saada kelvollinen taikina tehtyä. Huomasin vuosia sitten, että se ei olekaan ihan helppoa. Tein kuten jauhopussi neuvoi. Taikina oli niin tahmeaa, ettei sitä voinut leipoa. Lisäsin jauhoja, kunnes leipominen onnistui. Pullilla olisi voinut rikkoa ikkunoita. Ansaitsin lisänimen Buns of Steel.

Anoppini tekee maailman parasta pullaa. Anopin anoppi on sitä mieltä, joten siihen on syytä uskoa. Luonnollisesti kysyin anopin salaista perintöreseptiä onnistuakseni itsekin. Selvisi, että anoppi käyttää jauhopussin ohjetta.

Voi keppana.

Onneksi on muitakin sukulaisia. Tällä ohjeella pullataikina nimittäin todella onnistuu. Salaisuus makuun on se, ettei voin ja sokerin kanssa säästellä. Pulla ei todellakaan ole kevytruokaa. Leivottavuus taas saadaan vaivaamalla taikinaa aivan naurettavan pitkä aika. Siis suunnilleen puolikkaan elokuvan verran. Tämän vuoksi pullataikinaa ei tehdä ihan hetkessä. Harkitsen yleiskoneen hankkimista.

Leipoessa hyvän lopputuloksen saa käyttämällä jauhoja vain sen verran kuin on pakko. Näin pullan pinnasta ei tule kova ja jauhoisen mauton. Kun pullia vielä kohottaa ennen paistamista pellillä puolisen tuntia, tulos on kuohkean ilmava.

Sitten vielä sellainen pieni muistutus, että kun taikinan tekee litraan maitoa, sitä pullaa tulee aika pirusti.

 

Paljon.

Siis paljon.

 

Tosi paljon.

Ymmärrätte pointin.

Henkilökohtainen ikisuosikkini on korvapuusti. Ohjeita niihin on pilvin pimein, joten jaan vain pari kantapään kautta oppimaani juttua:

• Kaulitse taikinalevy riittävän ohueksi ja muotoile kulmat teräviksi. Näin koko levy saa hyödynnettyä hyvin ja puusteissa on riittävästi täytettä suhteessa pullan määrään.

• Älä säästele voin kanssa tässäkään vaiheessa. Voin voi myös käyttää pikaisesti mikrossa pehmenemässä, jotta sitä on helppoa levittää. Siis jos on sellainen lahopää kuin allekirjottanut eikä muista ottaa pakettia ajoissa lämpimään pehmenemään. 

•  Kun täytteet on levitetty ja levy rullattu tiukaksi pötköksi, paloja ei voi leikata liian vinoon. Veistä tai taikinaleikkuria siis reippaasti sellaiseen 40 asteen kulmaan, jotta puustit pysyvät uunissa pystyssä eivätkä kaadu kyljelleen ja näytä lähinnä, noh, korvilta.

•  Pellille asetellut korvapuustit kannattaa litata sormilla keskeltä oikein kunnolla. Tämäkin edesauttaa oikeaan muotoon paistumista. Sitten vain kohotus ja kananmunaa ja raesokeria pintaan.

•  10min 225°C

Parempi puolisko suosii voisilmäpullia. Lainattuja vinkkejä:

• Voisilmää varten riittävän iso räppänä. Kaiva siis pohjaan asti. Voisilmäpulla on sentään vain hyvä tekosyy syödä voisilmä.

• Riittävästi täytettä. Pieni voisilmä on silkkaa petosta.

• 12min 225°C

Tykkään kovasti myös dallaspullista. Niiden tekeminen on kuitenkin varsinaista horroria. Täyte on liian löysää pysyäkseen rullien sisällä tai pullat turpoavat ja rullat aukeavat miten sattuu, leivosvuokien tai vastaavien kanssa säätäminen on ärsyttävää. Ja niin poispäin.

Tein siis mieluummin pitkon. Kaulitsin taikinaa taas reippaaksi levyksi ja leikkasin sitten viistosti kapeita suikaleita levyn molemmin puolin. Keskelle jätin noin levyn neljäsosan levyisen ehjän kaistan täytteelle. Täytin reilusti, käytin Kinuskikissan ohjetta (taas vaihteeksi). Sitten taittelin taikinasuikaleet täytteen päälle vuorotellen eri puolilta.

Pitko ei mahtunut pellille. Päätin tehdä kranssin. Siistin siis vähän pötkön päitä ja käänsin ne yhteen. Taittekin suikaleitten päitä kranssin alle ja siistin vielä liitoskohtaa vapaalla kädellä. Ei siitä kovin siisti tullut, joten en osaa auttaa. Pahoittelen.

• n. 25min 200°C

Ja sitä taikinaahan oli vielä. Sokeri sen sijaan oli lopussa, eli ei korvapuusteja. Eikä voisilmiäkään. Pahus.

Dallastäytettä oli vielä jonkin verran. Arvioin, että se voisi riittää bostonkakkuun. Dallasboston. Bostondallas. Erittäin amerikkalaista joka tapauksessa. Tai jotain.

Uutta levyä kaulimaan, loppu dallastäyte tasaiseksi kerrokseksi sen päälle, levy rullalle ja rulla sopiviksi pätkiksi. Pätkät kakkuvuokaan, kohotus, voitelu, raesokerit. Uuniin.

•  Jätä palojen väliin vuokaan riittävästi ilmaa. Näin pulla mahtuu turpoamaan riittävästi ja paistuu myös keskeltä.

• n. 30min 180°C

Tänään muuten piti olla siivouspäivä. Arvatkaa, oliko.

Synttärit vuosimallia 4 - aarteita ja merirosmoprinsessoja

Lapsi täytti neljä. Synttärit olivat merirosvoteemaiset, koska lapsesta tulee isona lääkärimerirosmoprinsessaroskienkerääjä ja pyöränkorjaaja. Ja sankari. Ennen kaikkea sankari.

Olen itsekin lapsena viettänyt merirosvosynttäreitä. Niihin sisältyi muun muassa aarrejahti ja aarrearkkukakku. Kumpikin tuntui hyvältä idealta myös nyt. Aarrearkkukakkujen kuvia löytyy netistä pilvin pimein eivätkä ne vaikuta erityisen monimutkaisilta tehdä. En odottanutkaan erityisiä ongelmia, vaan oletin huolellisen suunnittelun auttavan haluttuun lopputulokseen suhteellisen kivuttomasti.

Virhe.

Aloitin tekemällä neljän munan suklaakakkupohjan neliönmuotoiseen irtoreunavuokaan. Jo kakun mennessä uuniin ihmettelin, miksi tein neljän enkä kuuden munan taikinan. Kakku paistui hyvin, mutta oli kovin ohut. Halkaiseminen kahteen kerrokseen ei auttanut asiaa.

Sahailin pohjia sopivankokoisiksi ja -muotoisiksi. Arkusta näytti olevan tulossa pinta-alaltaan pieni, mutta todella korkea. Suunnittelin päältä pyöreää kantta. Sain pohjat leikattua muotoon ja aloitin kokoamisen. Kostutin kerroksen, lisäsin täytteeksi tuorejuusto-Fazerina-kermavaahtoa. Täyte oli hankalan löysää, vaikka yritin tanakoittaa sitä kreemijauheella. Pohjat eivät imeneet kostukkeeksi käyttämääni appelsiinimehua ihan toivotusti, vaan mehua valui jatkuvasti vadille ja imeytyi siitä ajan kanssa alimpaan kerrokseen, joka vähitellen alkoi pettää.

Olin kostuttamassa toisiksi ylintä kerrosta, kun kakku alkoi kaatua. Yritin tukea sitä puutikuilla, mutta niistä ei ollut apua. Korjailin kerrosten asemointia ensin varovasti, sitten ottamalla kakusta reippaalla otteella kiinni ja oikaisemalla. Ei auttanut. Kakku kallistui kallistumistaan. Sain hermoromahduksen. Keräilin itseäni. Katselin ja arvioin. Otin irtoreunavuoasta reunan, asetin sen kakun ympärille ja tungin koko roskan jääkaapin perälle hyytymään.

Imetin. Parempi puolisko askarteli tummalla suklaalla parannellun mokkapalapohjan. Leikkasin pellin kokoisesta pohjasta neljä identtistä palaa. Ne olivat lupaavan paksuja ja kuohkeita ja suklaa antoi kakulle kaivattua lisäpotkua - mokkapalapohja kun on sellaisenaan täytekakkuun harmillisen miedonmakuinen.

Tuorejuusto oli käytetty eikä Fazerinaakaan enää ollut. Vatkasin muistaakseni 3dl kermaa kreemijauheen kanssa tiukaksi vaahdoksi ja sekoitin siihen levyn sulatettua Fazerin Sinistä. Annoin vaahdon tällä kertaa jäähtyä tönköksi. Kostutin. Lisäsin täytettä. Lisäsin pohjan. Kostutin. Lisäsin täytettä ja toiseen reunaan karkkia pitämään seuraavaa pohjaa vinossa. Lisäsin pohjan. Kostutin. Lisäsin täytettä. Annoin jäähtyä. Lisäsin viimeisen pohjan. Kostutin. Tuuletin (en kakkua). Annoin taas jäähtyä.

Vatkasin kermaa, olisikohan ollut 2dl. Lisäsin levyn Fazerin Sinistä ja vielä 100g tummaa suklaata sulatettuna. Tuloksena oli melko täydellinen suklaakuorrute. Levitin sen kakun päälle jättäen vain keskikohtaan kerrosten väliin reilun raon. Vetelin nuolijalla kuorrutteeseen arkun laudoituksen suuntaisia uria. Hihkuin. Annoin kakun olla yön yli.

Palasin jääkaapin perälle haudattuun kasaan kakun osia. Se oli hyytynyt noin 45 asteen kulmaan. Katselin tekelettä hetken. Vuolin siitä muutaman palan pois. maistelin ja totesin makumaailman hyvinkin onnistuneeksi. Kuorrutin kakun aiemmin tekemälläni fudge-kuorrutteella, jota olin värjännyt tavallista tummemmaksi kaakaojauheella. Lisäsin yksityiskohtia värjäämättömästä fudgesta. Katselin uponnutta laivanhylkyä. Täysin paremman luontoni vastaisesti olin kääntänyt täydellisen katastrofin juttaurpilaismaiseksi torjuntavoitoksi.

Jätin kakut miettimään tekemisiään yön yli.

Tässä vaiheessa keskityin kokoamaan aarrepussit ja viimeistelemään toisen projektin - merirosmoprinsessan juhlamekon. Joskus vuosia sitten jo kauan ennen merirosmoprinsessa-pyöränkorjaaja-roskienkerääjä-sankarin aineellistumista olin haalinut jostain tehtaanmyymälästä halvalla metrikaupalla vedenvihreää loimusamettia. Kesällä ostin prinsessamekko 2.0 -projektia varten ison palan turkoosia organzaa. Noin viikkoa ennen juhlapäivää keksin, että nämä kaksi voisivat pelata hyvin yhteen.

Jälleen vastoin totuttuja tapojani päätin käyttää valmiita kaavoja. Pengoin vanhat käsityölehteni läpi ja löysin käyttökelpoisen ohjeen. Muutin vain helmaa jonkin verran. Tein miehustan ja helman sekä organzasta että loimusametista, hihat pelkästä organzasta. Ompelin miehustan toisiaan vastaavat, eri kankaista leikatut palat yhteen, helmassa taas ompelin kokonaiset helmat keskenään samoista kankaista ja kiinnitin vain vyötäröt yhteen. Päärmäsin loimusamettihelman, sulatin organzan reunat. Sulattaminen on muuten ainoa järkevä tapa huolitella organzaa.

Ompelin takasaumaan vetoketjun, ompelin sivu- ja olkasaumat ja kiinnitin helman. Istutin hihan. Istutin toisenkin hihan. Ompelin helmaan eteen pari nostoa ja tein koristeeksi muutaman kukkaruusukkeen pitsistä ja organzasta. Leikkasin siis vain ympyröitä, asetin ne päällekkäin, ryttäsin keskeltä suppiloiksi ja ompelin kiinni. Silitin vielä saumat auki, ja siinäpä se.

Nukuinkin välillä.

Juhlapäivänä tekemättä ei ollut enää juuri muuta kuin siivousta, kakunkoristelua ja aarrejahdin vihjeet. Ensimmäisen ja viimeisen delegoin.

Olin etsinyt pitkin viikkoa kakunkoristeiksi sopivia karkkeja aarteiksi. Kultarahoja löytyi odotetusti karkkikaupasta. Erilaisia helmiä oli sekä karkkikaupassa että useamman marketin irtokarkeissa. Vain helmikoruja jouduin etsimään vähän pidempään, mutta niitäkin löytyi ajoissa.

Ennen aarteien asettelua leikkasin kuitenkin ohueksi kaulitusta fudgesta kukkapiparimuotilla ja veitsellä sopivia paloja arkun kulmavahvikkeiksi. Olin ideaan naurettavan tyytyväinen, mutta se ei ollut paras keksintö näillä synttäreillä. Paras oli ajatus ripotella ruokosokeria hiekaksi kakkuvadeille. Ensin suunnittelin käyttäväni hiekkaefektiä vain uponneen laivan kanssa, mutta se toimi myös aarrearkun ympärillä upeasti. Tuuletin taas.

Lopputulemana vieraat kehuivat tietenkin enemmän aarrearkkukakkua, jossa sekä pohja että täyte olivat pikaisia hätäratkaisuja. Aarrejahti onnistui sekin mainiosti. Kuvavihjeitä seuraamalla lapsilauma löysi kätketyn aarteen, joka koostui kultaharkosta (Twix), kultakolikoista (samoja kuin kakussa), ruudista (salmiakkijauhetta), karkkikoruista, hiusklipseistä ja saippuakuplaseteistä. Taaperoikäinen aarteenetsijä sai kissapehmolelun. Aarteet oli pakattu organza-pusseihin.

Mitä mekkoon tulee, päivänsankari vähintäänkin hallitsi dramaattisen palautteenannon: "En tukkää siitä... vaan rrrrakastan sitä!"

Synttärit vuosimallia 3 - mörkökakku ja prinsessamekko

Lapsi täytti kolme. Juhlimme mökillä. Synttärilahjaksi pieni ritariprinsessa sai miekan, kilven ja kotitekoisen prinsessamekon. Kakku sai Muumien Mörön ulkomuodon. Mutta ei, kaikki ei taaskaan mennyt niin kuin Strömsössä.

Tein kakkupohjat kotona etukäteen. Hankin juuri ennen synttäreitä uuden keittiövaa'an, digitaalisen version. Kakkupohjana yritin käyttää devil's food cakea, jota olin tehnyt vain kerran aiemmin. Taikina vaikutti epäilyttävän löysältä, mutta uskoin ohjetta. Paistamisen jälkeen uunista kuitenkin tuli sentinpaksuinen suklaamunakas. Tutkin ohjetta. Ei mitään kummallista. En tajunnut.

Aloin tehdä uutta pohjaa tutummalla ohjeella. Kulho vaa'alla pilkoin suklaata sulatettavaksi. Sadan gramman levy painoi vaa'an mukaan melkein 200. Unssia. Tämä selitti paljon. Toinen pohja onnistui huomattavasti paremmin heti mittayksikön vaihtamisen jälkeen.

Mökillä tein kakkuun kinuskitäytteen, kostutin ja kokosin. Lopputulos näytti oikein lupaavalta. Juhlapäivänä aloitin kuorrutuksen. Olin tehnyt kuorrutteen etukäteen lakutoffeesta Kinuskikissan ohjeella. Kuorrute oli aivan liian löysää ja sitä oli todella vähän. Muistin vaa'an ja kiroilin. Onneksi toffeeta oli vielä reilusti varastossa, joten pystyin tekemään uuden kuorrutteen. Koristeluun käytin kaupan vaahtokarkkikuorrutetta ja yhden sydänkarkin. Olin kakusta aika naurettavan ylpeä.

Paras palaute tuli päivänsankarin kaksivuotiaalta serkulta, joka ei uskaltanut katsoa kakun etupuolta.

Makujen osalta kakku oli ihan hyvää, muttei parhaitani. Pohja oli tämä suklaakakkupohja, välissä kinuskia ja kermaa vaahtona. Kostutukseen käytin mehua, mutten enää muista millään, mitä mehua. Lakutoffee on itsessään hyvää, muttei sovi yhteen minkään kanssa, joten sitä voi yhtä hyvin käyttää minkä kanssa vain.

Mekon tekemiseen käytin yhden työpäivän (opintojen kustannuksella) juhlia edeltävällä viikolla. Koska harrastan pyrstö edellä puuhun kiipeämistä, en käyttänyt kaavoja. Vuoriksi kutistin vanhan keltaisen T-paitani. Sen päälle tuli random-kankaasta alushame tuomaan helmaan vähän volyymia. Sitten varsinainen mekko keltaisesta satiinista, päälle vielä yksi kerros helmaa, pienet hihat ja miehustan kiila pitsistä. Ompelin helmaan korostuksia ja mekkoon helmikoristeita käsin ja lisäsin vielä leveän, punaisen satiinivyön.

Päivänsankari oli onnellinen niin mekosta kuin kakusta. Mekko oli leväperäisestä kaavoituksesta (kaavoittamattomuudesta) huolimatta sopiva, muttaa sen pukeminen oli alusta asti vaikeaa. Puku jäikin pieneksi jo alle vuoden käytön jälkeen, vaikka käyttäjänsä ei juurikaan ole kerännyt sen enempää pituutta kuin massaakaan.

Mustikkakivi WTF

Sattuipa aamuimetyksellä sosiaalisesta mediasta silmään tällainen ohje. Joku yrittää siis lanseerata Aleksis Kiven päivälle runebergintorttua vastaavan teemaleivonnaisen. Ihan hauska ajatus, joskin pidän ideaa tuhoon tuomittuna tässä vaiheessa. Runebergintorttu lienee lyönyt itsensä läpi vähän aiemmin suhteessa suurmiesten elämiin ja kuolemiin ja lisäksi sillä on huomattavasti selvempi side päivänsankariin.

Mustikkakiven ohje herätti epäilyksiä ja kysymyksiä, mutta päätin kokeilla kuitenkin. Ensinnäkin kahvin ja mustikan yhdistelmä kuulosti todella oudolta. Toisekseen lokakuiselle juhlapäivälle tarkoitetussa leivonnaisessa toivoisin sesongin huomioimista. Puolukka, omena, luumu tai jopa karpalo olisi mustikkaa loogisempi valinta syksyyn. Lisäksi ärsyynnyin epämääräiseen muotoon kirjoitetusta ohjeesta ja kohtuuttoman suuresta määrästä ja päädyin siksi kirjoittamaan reseptin uusiksi puolikkaalle annokselle.

Runebergintortun haastaja? Epäilen.

Mustikkakivet 10 kpl

Taikina

100g voita

1 muna

0,75dl ranskankermaa

0,25dl piimää

200g sokeria

200g jauhoja

0,5tl soodaa

0,5tl kardemummaa

1,5dl mustikoita

mustikkamehua kostutukseen

• Sekoita kuivat aineet keskenään
• Lisää mustikat, voisula, ranskankerma-piimäseos ja muna
• Sekoita lastalla tms.
• Paista leivos- tai muffinssivuoassa n. 25min 180 asteessa

Kuorrute

250g voita

100g tomusokeria

0,25dl kahvia

0,25dl mustikkamehua

• Vatkaa sähkövatkaimella kuohkeaksi
• Halkaise jäähtyneet, kumotut leivokset puoliksi
• Kostuta leivokset ja lisää väliin ohut kerros kuorrutetta
• Kostuta kansipala
• Kuorruta
• Koristele lisäämällä fariinisokerirengas leivosten juureen

Ja sitten tuomio.

Leivosten ongelma ei lopulta ollut mustikan ja kahvin yhdistelmä - kaiken järjen vastaisesti se toimi todella hyvin. Ongelma oli tuo muu osa kuorrutteesta. Tahnaa jäi kolmasosa yli kuorruttamisen ja täyttämisen jälkeen eikä leivoksia silti pystynyt juurikaan syömään. Kuorrute on aivan toivottoman raskasta ja syöminen siksi lievästi sanoen tukalaa. Maku on kyllä hyvä. Erityisesti taikina toimii hyvin ja ilman kuorrutetta tällä reseptillä saakin ihan kelvollisia mustikkamuffinsseja.

Ongelmia on myös esteettisellä puolella. Muffinssimuotoon tehdyt leivokset eivät oikein pelaa. Lopputulos muistuttaa kuorrutettuna avaruuslaivaa, pursotuksilla nämä taas olisivat ihan tavallisia vuokaleivoksia, jotka eivät oikein sovi uudenlaisiksi juhlaleivonnaisiksi.

Ja sitten vielä väri. Mustikka tekee taikinasta raakana violettia, kypsänä lähinnä harmaata. Tämä ei ole omiaan herättämään ihmisen ruokahalua.

Aion kuitenkin harrastaa tuotekehittelyä. Ehkä näistä vielä saadaan syötäviä.